Vuosipaivamietteita

Ooops. Ma en oikein tieda mita tassa on tapahtunut, mutta olen ilmeisesti kirjoittanut taas pitkan sepustuksen, jonka olen jostain syysta jattanyt julkaisematta.. Joten tassa vuosipaivafiilistelyja melkein puolen vuoden takaa. Enjoy.

 10.03.2013

Mun on pitanyt tehda tasta aiheesta postaus jo pitkan aikaa, mutta jotenkin se on vaan jaanyt. Oon niin uskomattoman laiska tan blogin kanssa. Tykkaan tosi paljon kirjoitella tata, mutta en vaan saa aikaiseksi. Noh, seuraavan muutaman kappaleen verran saattekin sitten lukea avautumista aiheesta vuosipaiva. Mun Lontoossa olon ja mun parisuhteen. Molemmat ekoja kertoja.

Mietiskelin pitkään miten tän postauksen oikeen aloittaisin. Miten pukea sanoiksi vuosi, joka on ollut mun elämäni paras, mutta monella tasolla myös rankin? Vuosi, joka on opettanut mulle itsestäni enemmän kun mikään, mitä mä oon tähän astisen elämäni aikana kokenut. Vuosi, joka on mennyt ihan käsittämättömän nopeasti, mutta samalla kuitenkin tuntuu, että vuoden sijaan, niitä onkin kulunut viisi. Ei ihme et ikäkriisiä pukkaa.

 Mä yritin täta kirjoittaessani mietiä muutamaa lähtöä edeltänyttä viikkoa ihan tosissani, mut kaikki on jotenkin tosi sekavaa. Päivät sekoittuu toisiinsa ja on kauhean vaikea erottaa mita milloinkin tapahtui. Ainoa, mita mä muistan selvasti, oli tunne epavarmuudesta. Jalkikateen harmittaa, etta en osannut nauttia siita silloin. Tunteesta, etta ma olin laittamassa kannen mun vanhan elaman paalle ja suuntaamassa kohti uutta. Mulla ei vaan silloin ollut aikaa ajatella asiaa noin. Mun pää oli niin sekaisin kaikesta, et mä en osannut edes jännittää lähtöä. Kaikki tuntui jollain tapaa epätodelliselta. Ja enhän mä edes silloin tiennyt, että tästä tuleekin vähän pidempi reissu kun olin suunnitellut. Janna miettia, millainen toi lahtoa edeltava aika olisi ollut, jos olisi tiennyt mita nyt tiedan. Jos mä jotain voisin tehdä toisin, mä olisin lopettanut duunit paria päivää aikaisemmin. Olisin säästynyt paljolta stressiltä. Tosin ne rahat kyllä tuli tarpeeseen ton kevään aikana. Olisin kuitenkin saastanyt itseni paljolta paan seinaan hakkaamiselta. Mä juoksin päivät töissä ja kaikki yli menevät ajat pakkasin mun elämää pahvilaatikoihin ja järjestelin käytännön asioita. Viimeisen yon ennen lahtoa vietin siivoamalla kamppaa ja pakkaamalla loppuja kamoja. Taisin nukkua kaksi tuntia.

Muistan silloin miettineeni pakkaamisen symbolista puolta juuri noin kuin tuossa aikaisemmin kuvasin. Jollain tapaa ma tiesin, etta kun ma lahden, on monia asioita joihin ma en palaa enaa takaisin, vaikka tulisinkin takaisin jo suunnitellun 3-6 kuukauden kuluttua. Esimerkiksi mun duuni. Silloin kun ma otin sen vastaan, tarkoitus oli viipya sen aikaa kun ma keksin jotain muuta. Noh, tää miettimisvaihe kesti vähän yli kaksi vuotta. Kysymys ei ollut siitä, että mä en ois viihtynyt työssäni, koska mä viihdyin pääasiassa tosi hyvin. Ongelma oli se et mun ajatusmaailmassa se oli koko ajan väliaikainen ratkaisu. Ja ma tiesin lahtiessani, etta ma en tuu palaamaan takaisin sinne, vaikka ma en sillon viela itteeni irtisanonutkaan. Toinen asia oli sotkuinen ihmissuhde (tai mika se ikina olikaan), jonka ma tiesin lahtemalla jattavani taakseni. Tavallaan mun lahteminen tarjos meille molemmille tien ulos tilanteesta, joka oli aika monella tapaa karannut kasista. Ma tiesin, etta se on ainoastaan hyva juttu, mutta ei se silti helppoa ollut. Jokainen, joka on joskus kaantanyt selan ihmiselle, josta valittaa, tietaa mista ma puhun. Tilannetta pahensi viela toinen osapuoli, jonka kaytoksen analysoimiseen kaytin nain jalkeen pain ajatellen ihan turhan paljon aikaa ja energiaa. Miten se voi olla niin vaikeaa kasittaa, etta jotkut ihmiset vaan on kroonisesti itseaan taynna? Enka voi vaittaa, ettei sita olisi yritetty mulle kertoa. Useampaankin otteeseen. Toi tilanne oli kuitenkin henkisesti niin rankka, kaiken muuttotohinan rinnalla, etta hetkittain sai tehda toita, etta pysyin kasassa, enka oikeesti jaanyt vaan sangyn pohjalle itkemaan.

Kaikki taa sai aikaan sen, etta ma en oo varmaan koko elamani aikana ollut niin kurkkuani myoten taynna ihmissuhteita ja miehia, kuin sillon kun tulin Lontooseen. Ja sit kaks viikkoo myohemmin ma tapasin Johnnyn. Ja se oli sit menoa. Vuosi tuli tayteen virallisesti maaliskuun 10. paiva, joka on meidan ekojen treffien vuosipaiva. Niista ikimuistoisista ekoista treffeista lahtien, jotka sisalsi kavelya Thamesin rannalla (jotain mita ma oon jo vuosia halunu tehda kivan pojan kans) ja laatuleffan Killer Clovnes From Outer Space, aika hemmetin monta hermostunutta tekstaria Sannalle, eika enempaa kun yhden alkoholiannoksen per naama, me nimittain ollaan oltu aikalailla erottamattomat. Ja joulun alla, kliseisena paivana 12.12.12 me mentiin kihloihin. Pakko kertoo tosta meidan kliseisesta kihlautumispaivasta sen verran etta se, etta paivaks oikeesti muodostui toi, oli aikalailla vahinko. Tulin himaan iltavuorosta ja makoiltiin sangyssa ennen nukahtamista ja juteltiin kaikkea. Oltiin jo aikaisemmin puhuttu etta ei olla kumpikaan valttamatta haluamassa naimisiin koskaan, mutta joskus olisi kiva kihlautua, lahinna sellaisena symbolisena eleena. En kuitenkaan ollu miettiny et se paiva tulis nain pian. Eika varmaan ollu toi mieskaan, kiusasin sita jalkeenpain et tais olla aikamoinen herateostos. No mutta joka tapauksessa. Se siis kuiskas mun korvaan et haluunks ma "unmarry" sen. Seuraavana aamuna sanoin sit sille vitsilla et no hitto, oisit odottanu paivan niin ois saatu sellainen paiva sormuksiin, jonka jopa me muistetaan. Se oli sit sillain etta, no itseasiassa se oli kyl puolenyon jalkeen. Damn. Nain me siis onnistuttiin menemaan vahingossa kihloihin samana paivana kun tuhannet muutkin parit. Sopii jotenkin kuvioon mainiosti. Tunnetustihan meilla ei mikaan ei oikeen koskaan mee ihan ohjekirjan mukaan. Tai niinkuin siina kuuluissa Stromsossa.

Voin kuitenkin ylpeana sanoa, etta mitaan en tasta vuodesta kadu tai edes tekisi toisin. Taa vuosi on myos opettanut paljon ystavyydesta ja siita keta ne oikeat ystavat loppupeleissa on. Jyvat karisee akanoista niin sanotusti. Kun paivittainen tai edes viikoittainen yhteydenpito ei ole itsestaanselvyys ja ystavyyden eteen tarvitsee oikeasti tehda toita selviaa aika nopeasti, kuka on valmia nakemaan sen vaivan. Pakko sanoa, etta luuta on lakaissut aika rankalla kadella. Hassua, miten jotkut ihmiset ketka on ollut tarkea osa elamaa, muuttuu yhtakkia ventovieraiksi ja tajuat aika selkeasti, kuinka vahan sa loppupeleissa olet merkinnyt. Eraita ihmisia jai ikava, toisia ei niinkaan. Kaikki kiitos kuuluu, kuitenkin niille ihmisille, jotka jai. Kiitos teille, ootte rakkaita.

Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan mielenkiintoisia ja maarittamaan aika pitkalle sen mita tulevaisuus tuo tullessaan. Kaikki on talla hetkella todella epavarmaa. Firma jossa tyoskentelen muuttaa pois Lontoosta ja mun ja monen muun tyot siina samalla. Meille on tarjottu ihan mukavia bonuksia siita etta jaadaan pitaan lafkaa pystyssa x ajaksi, joten mulla olisi oikeasti varaa viettaa rento kesa. Kuitenkin muistan millainen viime kesa oli ja kuinka vaikeeta kesa-heinakuussa oli laytaa vakinaista duunia, joten jos jokin tyo, minka oikeasti haluan tulee vastaan, en mieti kahta kertaa. Mikali toita ei kuitenkaan loydy, voin hengittaa rauhassa ainakin muutaman kuukauden ajan. Mulla oli kuitenkin viime viikolla 2 haastattelua, joista toinen varsinkin on sellanen minka haluaisin tosi paljon. Joten thumbs up! Yritan parhaani mukaan pitaa tata blogia ajantasalla.

Kiitos ja anteeksi niille ketka paasivat tanne asti, yritan kovasti paasta eroon naista kilometripostauksista, mutta se tuskin tulee tapahtumaan niin kauan kun blogin paivitysvauhti on yksi postaus 3 kuukaudessa tms.

Tallaisia juttuja ma siis olen mietiskellyt viime kevaana. Jatkoa seuraa ihan tassa muutaman paivan sisalla. Yritan kertoa vahan  mita tassa kevaan ja kesan aikana on tapahtunut ja mita tapahtuu seuraavaksi. Stay tuned ;)