No mutta hei,

Laiskimus heräilee taas horroksesta. Tai ainakin yrittää..Siita kun edellisen kerran kirjoittelin on ikuisuus, ja taisinpa sillon olla vielä työharjoittelupaikassa ja elämä oli paljon yksinkertaisempaa ja vähemmän vakavaa.Viimeisten kuukausien aikana on tapahtunut niin paljon että en meinaa itsekkään pysyä perässä. Tuntuu ihanalta sanoa, et suurimmaks osaks ne on ollu hyviä asioita, vaikka niinkun elämässä aina, mukaan on mahtunut myös niitä ikävämpiä. Mulla on tässä nyt hetki aikaa punoa yhteen viime aikojen kuulumiset ja kertoa samalla myös vähän tulevasta. Katotaan mitä saan aikaiseksi.

Lähdettäköön nyt vaikka siitä liikkeelle, että muutettiin sit ton miehen kans yhteen. Tai siis muutin sen luokse ja jaetaan nyt siellä sit kahdestaan huone ja muilta osin kämppä ton miehen broidin ja kämpän omistajan kans, joka on noiden frendi. Että tilanne on nyt siis sellainen, että minä, joka ei ole tähän kunniotettavaan 27-vuoden ikään mennessä koskaan asunut poikaystävän kanssa, asuu nyt sitten poikaystävän ja kahden muun pojan kanssa. Miten tässä näin kävi? Tosin, jos nyt ihan totta puhutaan, mehän ollaan tuon miehen kanssa vietetty aika tiiviisti aikaa yhdessä ihan ekoista treffeistä lähtien, joten sinällään mikään ei varsinaisesti muuttunut kun virallisesti muutin tuonne. Tai siis mikään muu, kun se että jokainen nurkka on tupaten täynnä tavaraa. Yritäppä ite työntää shoppailuaddiktiosta kärsiva nais-ihminen ja muusikko samaan huoneeseen kamoineen niin näet lopputuloksen. Varsinkin kun tällä siipalla ei sattunut olemaan minkäänlaisia säilytysratkaisuja huoneessa, ainoastaan romahtamaisillaan oleva vaatekaappi. Mutta pikkuhiljaa poikamiesboxista tuli koti. Kämppispojatkin (varsinkin ton broidi, joka on aiemmin hoitanut siivouksen aikalailla yksin) tykkää kun kämppä on siisti ja välillä saa tuoretta kanelipullaa. Ja juu, minä leivon. Pullaa. Ihan itse. Musta on hyvaa vauhtia tulossa kelpo vaimo.

Siitäkin huolimatta, että monilla varmastikin alkaa siirappi valumaan korvista kun ne lukee tän, mutta pakko silti sanoa, että tuntuu aika uskomattomalta että tän 8 kuukauden aikana ollaan vissiin vietetty kaiken kaikkiaan maksimissaan 2 viikkoa erillämme, eikä edes vituta. Totta kai me riidellään niinkun kaikki pariskunnat, mutta pääasiassa meillä menee hyvin. Ollaan edelleen ihan yhtä hulluina toisiimme kun sillon kun tavattiin ja nautitaan toistemme seurasta edelleen. Ja vietetään oikeastaan kaikki vapaa-aikamme yhdessä. On ihanaa voida sanoa, että mulla on elämässäni ihminen joka rakastaa mua just sellaisena kun mä oon ja jonka mielestä mä oon ihanin asia maan päällä. Ja joka on mulle ihan noita samoja asioita.

No juu, mutta se siitä. Taisin aiemmin mainita jonkun verran tuosta työnhausta, joten siitä pieni päivitys. Kesän ajan touhuilin vähän sitä ja tätä. Onnekseni mulla oli säästössä vähän rahaa joten pärjäsin ihan kivasti, vaikka jonkun kuukauden verran työttömänä olinkin. Elokuun lopussa alkoi sit vakkariduunit. Kaverin sanoja lainatakseni, aikuisduunit. Ja näinhän se olikin. Pari päivää duunin alkamisen jälkeen kourassa oli BlackBerry, olalla duuniläppäri ja jalassa korkkarit. Toimisto on ihan mieletön, tällainen Business Park tyylinen ratkaisu joka sijaitsee ihan oikeasti puistossa, ilmaisine kuntosaleineen ja lenkkipolkuineen. Duuni vaikutti kans tosi kivalta ja mielenkiintoiselta. Ainoa ongelma oli, että toimisto sijaitsee Lontoon ulkopuolella Sloughssa, Paddingtonin asemalta länteen, noin 15min nopealla junalla ja 35min hitaalla junalla. Ja siitä asemalta sitten 2 kertaa tunnissa kulkeva shuttle bussi, joka kesti liikenteestä riippuen 10-20min. Aloittaessani työt, tuo työmatka hieman hirvitti, mutta koska kaikki muu vaikutti hyvältä ja palkka oli kohdillaan kelasin, että mikäpäs siinä. Ostanpa ipadin ja datailen sen 1,5h. Ja kyllä se hetken toimikin. Mutta mitä pidemmälle syksy eteni alkoi toi ennen aamukuutta herääminen rasittaa, varsinkin kun olin kotona vasta keskimäärin 14h myöhemmin. Kun ynnää nuo vuorokaudessa olevat 24h, tuon mittaisen työpäivän ja pakollisen nukkumisen, voi päätellä kuinka monta tuntia illassa ehdin tekemään jotain muuta.

Noh, joka tapauksessa tämä kaikki johti sitten siihen, että aktivoin CV:ni uudelleen kaikille työnhaku sivuille ja aloin pikkuhiljaa katselemaan mitä lähempänä kotia olisi tarjolla. Kerkesinpä sitä pari päivää velloa jonkinnäköisessä masennuksessakin, kun mitään mielenkiintoista ei tuntunut olevan ilmoilla. Ja vaikka tolkutinkin itselleni, että vuodenvaihteen jälkeen työmarkkinat ovat jo huomattavasti paremmat, jotenkin ajatus matkustamisesta vielä pari kuukautta lisää tuntui aika lannistavalta. Varsinkin kun se tuntui käyvän päivä päivältä vaikeammaksi, ja junien myöhästely kävi päivittäiseksi. Ja uskokaa tai älkää, tollasessa matkassa minuutit on arvokkaita. Pelkkä kahden minuutin myöhässä olo aiheutti usein sen, että missasin shuttlen puolella minuutilla ja päädyin nököttään puoli tuntia Sloughn asemalla. Ja vastaavasti pidentämään työpäivää 30min. Mutta kiitos kuuluu taas tuolle miehelle, joka jaksoi tolkuttaa, miten jotain aivan valmasti ilmenee ja miten mun ei pitäisi aliarvostaa itseäni. Ja niinhän siinä sitten kävi, että viikon päästä tuosta mun rypemisestä, mulla oli uusi duuni. Tunnin päässä kotoa. Sanoin tänään juuri itseni irti ja reilun viikon päästä aloitankin sitten jo uudessa duunissa. Firma vaikuttaa kivalta ja sainpa jo kutsun pikkujoulubileisiinkin. Hyvillä fiiliksillä siis mennään. Vaikkakin hieman haikeilla, onhan tää kuitenkin mun eka ns. oikea työpaikka ulkomailla.

Mitäpä muuta. Eipä kai ihmeitä. Viimeisiin kuukausiin on tosiaan mahtunut niin paljon. Kesä meni köyhäillessä, mutta mahtuihan siihen siltikin kaikenlaista. Käytiin Suomessa yhdessä. Johnny tapas mun koko perheen, isovanhempia myöten. Olin aika positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin kommunikointi onnistuu ilman yhteistä kieltä. Mä tapasin myös Johnnyn äidin ja siskon, joista molemmista tykkään tosi paljon. 

Käväistiin myös juhlistamassa meidän 6kk päivää Warwick Castlella. Muutin kaksi kertaa. Eikun kolme. Eka pois Batterseasta ja sit pois Tottenham Halesta. Yhden muuton käväisin tekemässä Suomessa. Nyt ollaan ainakin toistaiseksi asetuttu aloillemme tonne missä ollaan. Syksy on ollut työntäyteinen. Niin ja käväisinpä mä työmatkalla Suomessakin pari päivää. 

Ja on syksyyn työntäyteisistä päivistä huolimatta, silti kaikkea pientä kivaa mahtunut. Muun muassa Devinin Retinal Circus Roundhousessa, Tenacious D Hammersmith Apollossa ja viimeisimpänä viime viikonlopun ilotulitukset Battersea Parkissa. Reilun viikon päästä käydään juhlimassa kaverin synttäreitä Big Redissa ja suunnitteilla on myös suomipikkujoulut brittimausteilla. Ja tosiaan uusi työ ja uudet kujeet siellä. 

 

Niin ja jouluksi meillä on molemmilla lentoliput Suomeen. Oon jotenkin ihan tiptap fiiliksillä jo nyt. Ehkä osaks sen takia, että musta on aivan mahtavaa päästä näyttään tolle miehelle Suomalainen joulu, joka on ainakin mun mielestä vertaansa vailla. Mutta tässähän tätä jo olikin. Katsellaan saanko aikaiseksi nostaa tän blogin jaloilleen. Jälleen kerran.

Edit: Kirjottelin tuon postauksen aiemmin iPadilla ja jollain ohjelmalla, jonka mukamas pitäis toimia yhteen bloggerin kanssa...Noh, ei toiminut. Editoin tätä varmaan sellasen puoli tuntia, että sain kuvat oikeille paikoille. Ärrinmurrin.